Millaisia musiikin ammattilaisia Suomeen pitäisi kouluttaa; miten,  missä ja kuinka paljon? Ikuisuuskysymykseen ei näytä tulevan selkoa. Opetusministeriön asettama työryhmä totesi muutama vuosi sitten, että alalla on ylikoulutusta. Samaan aikaan kuitenkin orkesterit valittavat tasokkaiden hakijoiden pulaa koesoitossaan, eikä alan työttömyys ainakaan virallisten lukujen perusteella ole ongelma.  Onko niin, ettei kyse olekaan koulutuksen määrästä vaan laadusta?

Jos oppilaitoksilta itseltään kysyy, vastausten kirjo on laaja ja ristiriitainen. Hämmentävintä musiikkialan koulutuksessa onkin sen viipaloituminen eri asteille  ja kymmenien eri  organisaatioiden hoidettavaksi. Jokainen laitos ajaa tietenkin omia etujaan ja perustelee tarpeellisuuttaan. Kokonaisnäkemys koulutuksen tehtävistä ja tarpeista puuttuu – myös alaa ohjailevilta virkamiehiltä.

Voiko olla ihannetila, että maassa on yksi jättimäinen musiikkiyliopisto, kymmenen pientä ammattikorkeakoulun musiikkilinjaa ja vielä sekalaisempi joukko toisen asteen  ammattikoulutusta antavia laitoksia? Joukko näyttää vain paisuneen,  vaikka puheissa on vaadittu päinvastaista suuntaa. Millaisia alan ammattilaisia valmistuu esimerkiksi Kainuun ja Kymenlaakson konservatorioista, Länsi-Lapin ammatti-instituutista ja Svenska Yrkesinstitutetista?

Opetusministeriö on nähtävästi yrittänyt karsia rönsyjä ammattikorkeakoulujen rahoituslailla. Se on merkinnyt musiikin koulutusohjelmien valtiontukiin tuntuvia leikkauksia. On silti turha toivo, että se ratkaisisi asiaa järkevällä tavalla. Päin vastoin se on viemässä ojasta allikkoon: ne laitokset joutuvat ahtaimmalle, joilla olisi kokonsa puolesta parhaat toimintaedellytykset, kun taas pienet selviävät.

Ympäri maata pieniin yksiköihin hajautettu systeemi on aluepoliittisin perustein luotu kummajainen, joka ei palvele musiikkielämän etuja. Tasokkaaseen koulutukseen tarvitaan tarpeeksi suuri määrä opiskelijoita – ns. kriittinen massa – sekä musiikkielämältään vireä ympäristö.  Kyse ei ole vain orkesteritoiminnan järjestämisestä vaan myös tasokkaista opettajista, valinnan mahdollisuuksista, virikkeistä, työelämäyhteyksistä jne.

Tarpeeksi vahvat yksiköt tarjoaisivat vastavoiman Sibelius-Akatemialle, jonka monopoli ei ole sille itselleenkään hyväksi. Työnjaosta ei pitäisi tulla kiistaa: ammattikorkeiden valttina on opettajakoulutus, ja yliopisto säilyköön esittävän ja luovan säveltaiteen huippuyksikkönä. Sibelius-Akatemian kuitenkin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota orkesterimuusikkojen kouluttamiseen tohtoritehtailun sijaan.

Sinänsä ulkomaisten muusikoiden tulo Suomen orkestereihin ei ole mikään ongelma – se tuo tänne vihdoinkin normaalin kilpailun. Haikailut jonkun ”musiikki-ihmeen” perään ovat turhaa fraseologiaa. En muista suomalaisten orkesterien soitossa 15-20 vuotta sitten mitään ”ihmeen” aihetta. Nyt taso on aivan toista, myös maakunnissa.