Maailmantalous on joidenkin mittarien mukaan taittunut nousuun, mutta Suomessa pahin on vasta edessä ainakin työttömyyden osalta. Yhtä paradoksaalisilta näyttävät tiedot kulttuurialan resursseista.

Valtion kulttuuribudjetti paisuu ensi vuonna kymmenen prosenttia. Orkesterit, teatterit ja museot saavat 18 miljoonaa euroa lisää. Kansallisoopperakin saa indeksinsä, vaikka se teki viime vuonna voittoa. Musiikkiopistojen avustuksia ollaan myös korottamassa.

Samaan aikaan kunnissa teroitellaan leikkureita, jotka purevat myös kulttuuriin. Esimerkiksi Turussa säästötavoite on miljoonaluokkaa. Opettajien lomautuksilta eivät säästyne musiikkiopistotkaan.

Hallitusta syytetään kuntatalouden kurjistamisesta, ministeri taas äimistelee kuntien hallitsematonta menokasvua. Tulee se kuva, että kunnat ovat pohjattomia kaivoja, mutta minne niiden rahat uppoavat elleivät lakisääteisiin menoihin? Liikaa luksusta ei esimerkiksi terveydenhoidossa ole maallikon silmin havaittavissa.

Kulttuurilaitosten valtionosuuksien korotukset tulevat kreivin aikaan, mutta niidenkin käytöstä kunnat päättävät itsenäisesti. Jos koko laiva sukeltaa, kyllä tilkitsemisen tarpeet löytyvät ihan muualta.

On aivan oikein vaatia kuntien palvelutuotantoon lisää tehokkuutta. Ilmeisesti myös työkulttuurissa on parantamista – vanhustenhoidon nykyisenlaista jamaa ei voi selittää pelkällä rahapulalla. Koulutuksen tavoitteet ja rakenne täytyy arvioida realistisesti. Ovatko kaikki ammattikorkeakoulujen linjat työvoimatarpeen kannalta perusteltuja?

Jos kerran aletaan tehostamaan, ei kulttuuri siitä pääse ulos luikertelemaan. Täytyy kyetä keskustelemaan taidelaitosten panos-tuotossuhteesta, niin ikävältä kun se kuulostaakin.

Moni Suomen orkesteri konsertoi aika vähän. Viikon harjoitusjakso yhtä konserttia varten on kansainvälisesti verraten luksusta. Löytyisikö työkalenterista enemmän tilaa rantautua ihmisten arkeen? Ovatko yleisökasvatusprojektit riittäviä?

Musiikkiopistojen pyhiä asioita ovat tavoitteellisuus ja yksilöopetus. Hienoa, jos näistä voidaan pitää kiinni, mutta jos musiikkikasvatus muualla vain kutistuu, järjestelmää täytyy kyetä avaamaan laajempaa kansanosaa palvelevaksi. Ei voi olla oikein, että muutamaa prosenttia nuorista koulutetaan huippuosaajiksi, ja muut eivät saa mitään.

Viime viikkoina on keskusteltu myös siitä, pitäisikö taidelaitosten avustuksia sitoa laadunarviointiin. Ajatus sisältää monia kuoppia. Jo esteettisten kriteerien määrittely on vaikeaa, saatikka muun toiminnan kuten yleisökasvatuksen arvotus. Yleisömäärä tai omarahoituskaan eivät voi olla mittapuita, koska silloin luisuttaisiin viihdetehtaiksi.

Monessa muussa maassa luonnollinen kilpailu ratkaisee laatuarvioinnin: yleisö ostaa mieluummin lipun parempaan konserttiin kuin huonompaan. Voitaisiinko tarjontaa meilläkin rikastuttaa lisäämällä orkesterien kiertuetoimintaa? Ylhäältä käsin ei voi sanella taiteen tavoitteita, vaan jokaisen on itse löydettävä yleisösuhteensa ja sisällön dynamiikkansa.
Ohjelmiston monipuolisuus, innovatiivisuus, yhteistyö luovien tahojen kanssa ja tekijöiden kunnianhimo ovat ainoat keinot päästä eteenpäin.