Musiikkikoulutuksen järjestelmän rakentaminen oli menneinä vuosikymmeninä suuri kansallinen projekti. Nyt sellainen tuskin enää onnistuisi, kun taiteen arvo on muuttunut itseisarvosta välinearvoksi.
Kulttuurin täytyy perustella olemassaoloaan joka tasolla: julkisesta budjettiväännöstä koulujen tuntijakoon ja median palstatilaan.

Koululaitoksessa erimitallisten asioiden kilpailu on ollut julmaa. Taideaineilta on puuttunut elinkeinoelämän kaltainen väkevä puolestapuhuja. 2000-luvun alun taloudellis-teknologisessa kasvuhuumassa heikennettiin niiden asemaa. Nyt oljenkorreksi on saatu tutkimustuloksia siitä, että luovuus tuottaa myös taloudellista tulosta ja että taideaineiden opiskelu parantaa kouluviihtyvyyttä ja oppimista.

Taide- ja taitoaineiden aseman parantaminen on kirjattu jopa hallitusohjelmaan. Edellytämme, että siitä pidetään kiinni yhtä periaatteellisesti kuin valtion virastojen alueellistamisesta ja ruuan arvonlisäveron alentamisesta. Opetusministeri Virkkunen on asettanut toimikunnan uutta tuntijakoa valmistelemaan, mutta miksihän sen jäsenissä ei näy ainuttakaan taidealan edustajaa?

Musiikin opetussuunnitelmissa korostuu itse tekeminen ja luovuus jopa niin paljon, että tulee mieleen, ehditäänkö niille antaa tarpeeksi tiedollis-taidollisia välineitä. Musiikki ei ole pelkkää rajatonta itseilmaisua vaan
myös keinojen hallintaa. En epäile pätevien pedagogien taitoja: elämyksen kautta voi oppia paremmin kuin pänttäämällä. Silti voisi miettiä, miten yleissivistystä voitaisiin korostaa enemmän – nythän koko sanaa ei ops-perusteista edes löydy.

Oleellinen parannus olisi se, että pätevän aineenopettajan opetuksesta päästäisiin nauttimaan entistä aikaisemmin. Luokanopettajien koulutuksessa musiikin osuus on laskenut olemattomiin. On rikos antaa merkittävä osa musiikkikasvatuksesta diletanttien vastuulle.

Siirrytään musiikkikasvatuksen alimmalta tasolta ylimmälle, jossa käydään yhtä kovaa arvojen taistelua.

Sibelius-Akatemia on joutunut jälleen kerran debatin hampaisiin. Sibelius-palkittu säveltäjämestari Kaija Saariaho haukkui musiikkiyliopiston pahaenteisesti, ja joukko alan suurimpia tähtiämme tuo julki huolensa tason laskusta. Akatemian sisällä professorikunta napisee säästötavoitteista: sen mielestä on väärin säästää opetuksesta, kun pullataikinan lailla paisunut palveluyksikkö pääsee vähemmällä.

Perimmiltään kyse on siitä, riittääkö taiteilijuuden ja instrumentin hallinnan kehittämiseen tarpeeksi aikaa ja resursseja maisteri- ja tohtoritehtailun putkessa. Kritiikkiin ei voi vastata vetoamalla yliopistostatuksen velvoitteisiin. Jos byrokratia menee ohi sisällön, jonka laitos kuitenkin itse luo, ollaan kaltevalla pinnalla.

Esiin nousee vanha tuttu vastakkainasettelu kapea-alaisen virtuoosin ja monipuolisen muusikon välillä. Silti: sulkevatko ne toisiaan pois? Ovatko kansainväliset tähtemme sivistymättömiä moukkia saatuaan ”vanhanaikaisen” koulutuksen, tinkimättömästi taiteelliseen substanssiin keskittyen? Eivät taatusti.

Kansanmusiikkia ja jazzia on turha mennä syyttämään. Ne ovat paikkansa Sibelius-Akatemiassa ansainneet, ja osastot ovat osoittaneet suurta innovatiivisuutta sisältöjen ja rahoituksen hankinnassa. Olisiko klassisen puolen opettajilla syytä mennä tässä asiassa myös itseensä?