Sibelius-Akatemia on alansa monopolina ja äärirajoilleen paisuneena mammuttina herättänyt aina keskustelua. Viimeksi Helsingin Sanomat raportoi sen tulehduspesäkkeistä. Opiskelijoiden ja opettajien nimettöminä esittämä kritiikki ei sisältänyt mitään uutta eikä yllättävää – tällaisen massan joukossa aina joku on tyytymätön saamaansa opetukseen tai kokee olevansa hallinnon päähän potkima.

Aivan olankohautuksella keskustelua ei kuitenkaan sovi ohittaa, sillä moni kommentti viittasi tulehtuneeseen ilmapiiriin; pelätään tulla omalla nimellä esiin. Yliopistolla pitäisi olla kanavat kriittiselle keskustelulle ja vaikuttamiselle talon sisällä, jottei tarvitse ”huudella puskista” nettipalstoilla. Se tuottaa aina ikävää yleistämistä ja kärjistämistä.

Sibelius-Akatemian tila näyttäytyy kovin erilaisena, jos sitä kysytään rehtorilta, vanhan polven professorilta, tuntiopettajalta, eri osastojen opiskelijoilta tai vaikkapa tähän lehteen kirjoittavalta sävellyksen lehtorilta, jonka mielestä meno talossa on mitä mainioin.

Se tiedetään, että yliopistolaki ei täysin sovellu taideyliopistoon, ja se on syynä opintoputken tiukentamiseen. Tiedonkulun pullonkaulat, byrokratia ja asioiden hoidon kankeus ovat suuren koneiston ongelmia, joihin pitää puuttua, mutta oleellisinta jokaiselle taidelaitokselle on kuitenkin osaamisen henkinen pääoma.

Mitä siis ajatella, kun moni opiskelija valittaa Sibelius-Akatemian opettajien puutteellisesta ammattitaidosta? Palaneen käryä lisää rehtorin kommentti, että 20 vuotta alalla työskennelleiden opettajien innon sammahtaminen ”ei ole kovin erikoista”.

Motivaation katoaminen on koko työyhteisön ja ilmapiirin ongelma. Onko asian eteen tehty kaikki voitava?

Miksi niin moni huippuopettaja – mm. Matti Raekallio – on siirtynyt ulkomaille, mutta vastaavasti ulkomaiset mestarit loistavat akatemian opettaja- ja professorikunnassa poissaolollaan? Pelätäänkö heitä? Rekrytointi tuntuu sisäänpäin lämpiävältä – yhtään väheksymättä monien hienojen taiteilija-pedagogien työtä.

Sibelius-Akatemia ei ainoana yliopistona läpäissyt laadunjärjestelmän arviointia. Siinä suositeltiin opetuksen palautejärjestelmän kehittämistä sekä henkilöstön työhyvinvointiin panostamista. Erikseen mainittiin tuntiopettajat, joiden asema on ongelmallinen.

Olin arvioijien kuultavana sidosryhmiä edustavassa joukossa. Akatemian suhteessa kenttään löytyi ongelmia. Suurin osa opiskelijoista työllistyy orkesterimuusikoiksi tai musiikkioppilaitosten opettajiksi, mutta kumpaankaan työhön laitos ei anna vankimpia mahdollisia eväitä.

Orkesterityö ja stemmasoiton koulutus on puutteellista. Musiikin perusopetuksessa yhteissoiton merkitys on kasvanut kohisten, mutta yliopistolla eletään yhä yksipuolisen virtuoosi-ihanteen vallassa. Taiteen vuorovaikutustaidot ja ihmisten arkeen rantautumiset, joihin mm. Metropolia on satsannut, tuntuvat olevan kaukana sen arvomaailmasta.
Entä mitä kertoo arvoista se, että perusopetuksen resurssit ovat laskeneet, mutta tohtoreita tehtaillaan ahkerasti – niistä kun saa rahaa?

Sibelius-Akatemia on kirjannut korkeaotsaisia strategioita vuosien päähän, mutta ulkopuolisen silmin suunta on joskus kadoksissa. Mikä on odotettavissa suuresta osastouudistuksesta, jossa 11 osastoa supistuu kahteen, ja taideyliopistojen yhdistymisestä? Entä mikä on laitoksen julkinen rooli Musiikkitalossa? Toivon, että edes joku tietää.